maanantai 27. maaliskuuta 2017

Hujanhajan käännöksiä

Kiitos Finylle kuvasta.
Päämäärättömästi käännökseen, kun eihän elämässä suoraviivaisesti mennä. Meneekö sitä sekaisin, eksyksiin vai löytääkö uutta? Entä jos tekee uukkarin ja löytääkin saman vanhan? Onko käännöksestä mitään hyötyä, jos on taas alkupisteessä? Ihan hullunkurisesti pääsemättä mihinkään jostain? Olemmeko ihan hukassa ihmiseliöt, hupsut täällä?

Toisaalta tartteeko käännöksen uutta luoda? Vaikka niinhän se taitaa tehdä, kun kääntöpaikalta jotain mukaansa ottaa. Että vaikka on samassa paikassa kuin mistä lähti, käännähti, niin siltipä on kerroksia enemmän.

Niin kuin käänteissipulissa. Sen sijaan, että kuorittais niin lisätään kerroksia päälle. Suojaudutaan vanhoilta luutuneilta käsityksiltä, päänsisäisiltä vankiloilta. Ravistellaan ja sekoitellaan.

Käännös tekee narriksi, opettaa. Se on räjähdys, uudelleen järjestys. Käännähdysjäristys, elämän muljautus. Uusille raiteille ja raiteilta pois. Eipä käy elämä tylsäksi.

torstai 26. tammikuuta 2017

Arkipäivän taikuudesta

Kiitos Samuelesille kuvasta.
Sanotaan, että taikuutta ei ole. On kysymys vain silmänkääntötempuista. Huomaamme taikurin peilit ja savukoneet, mutta haluamme uskoa mahdottomaan. Toivomme, että on mahdollista sahata toinen ihminen kahtia niin, että hän selviää koitoksesta ilman naarmuja tai arpia.

Elämän silmänkääntötemput voivat tuntua toisinaan julmilta. Ajoin taanoin auto-onettomuuden ohitse, jossa auto oli törmänyt vilkkaasti liikenöidyllä tiellä toiseen autoon. Palomies oli kumartuneena entisen menopelin takepenkille. Kukupelin ikkunat oli peitetty valkoisella lakanalla. Minulle suoja toi mieleen masentavasti ruumisauton verhotut ikkunat. Toivoin, että takapenkillä ei olisi ollut elotonta ruumista vaan henki elävän kehon sisällä.

Elämämme on täynnä suuria ja vähemmän suuria muutoksia, pieniä kuolemia. Vaikka autossa olevan matkustajan henki toivottavasti säästyi, se tuskin pysyi entisellään kokemuksen jälkeen. Miten muutoksen jälkeen voi oppia elämään, synnyttää itsensä uudestaan?

Koko olemassaolomme tuntuu ihmeelliseltä sattumalta, loton voittoriviltä, johon kuitenkaan ei aina osaa suhtautua hurraa-huudoin. On ihmeellistä, että ylipäätään olemme elossa. On suuri lahja, että olemme kehittyneet ihmisinä osana luomakuntaa tähän pisteeseen. Olemme kehittyneet yksilöinä sellaisiksi kuin olemme siinä sukulinjassa, mihin synnyimme. Silläkin taphtumaketjulla on ollut astronomisen pieni todennäköisyys tapahtua.

Elämä laskeskelee omia kummallisia todennäköisyyksiään siinäkin, keitä tapaamme ja ketkä postuvat elämästämme. Toisinaan annamme ystävämme Äiti Maan haltuun ja joskus he kuolevat elämästämme kuvainnollisesti. Me muutumme ajan saatossa toisiksi ihmisiksi. Jokaisessa hetkessä asuu pieni kuolema. Ja pieni elämä, uusi mahdollisuus, kirjoittamaton kohtalo.

Me tarvitsemme toisiamme, mullistuksia tai ei. Luulen, että hyväksymällä riippuvuutemme toisistamme, arkipäivän todennäköisyyksien taikuus muuttuu todeksi. Emme kaipaa enää halpoja silmänkääntötemppuja vaan elämä herättää meidät rakastamaan. Ketä sinä jäisit kaipaamaan, jos hän poistuisi sinun elämästäsi?